• Asiantuntijapalvelut

  • Asiantuntijapalvelut

 
 

3. Valosta näköaistimukseksi

Näkemisen edellytys on valo. Ilman valoa ei ole näkemistä. Vaikka silmä pystyy sopeutumaan lähes täydelliseen pimeyteen, se tarvitsee hieman valoa pystyäkseen välittämään jonkinlaista näköinformaatiota eteenpäin.

Auringosta tuleva valo - valkoinen valo - sisältää koko spektrin. Siinä on siis sinistä, keltaista ja punaista valoa, sekä niiden kaikkia yhdistelmiä. Valo heijastuu kappaleeseen osuessaan. Täydellisen mattamustasta kappaleesta ei heijastu valoa.

Luvussa 1 on kuvattu silmän eri osien toimintoja. Terveessä näköjärjestelmässä kuvan näkeminen on kokonaisuuden summa, jossa jokainen pienikin näköjärjestelmän osanen toimii yhteen.

Koska näköjärjestelmän anatomiasta puhuminen ei anna kattavaa kuvaa näkötapahtumasta, esitän seuraavassa näkötapahtuman kulun erilaisesta näkökulmasta;

Katsottava kappale on keltainen lyijykynä, joka on asetettu pöydälle pystyyn terä kattoa kohti. Henkilö on 30 cm:n etäisyydessä lyijykynästä. Ensin hän on täydellisessä pimeydessä, valot sytytetään ja ne valaisevat huoneen.

Henkilön silmiin välittyy lyijykynästä heijastuva, enimmäkseen keltaista valoa sisältävä, hajaantuva valonsädekimppu. Silmiin välittyy valonsädekimppuja myös kaikesta muusta näkökenttään osuvasta; pöydästä, seinistä, verhoista jne.

Valonsäteet saavuttavat sarveiskalvon, jossa ne taittuvat silmän keskiosaa kohti. Valonsäteet kulkevat etukammionesteen läpi lepotilassa olevaan mykiöön, joka taittaa niitä hieman lisää. Valonsädekimppu jatkaa matkaansa lasiaisessa silmän pohjaa ja verkkokalvoa kohti. Verkkokalvoon osuessaan valonsäteet muodostavat sinne 180 astetta kiertyneen kuvan, johtuen kuvan kääntymisestä silmän taittavissa osissa.

Kuva on epätarkka, koska valonsädekimppu oli hajaantuva, ja silmän taitteisuus siihen nähden oli liian pieni. Kuvan polttopiste muodostui silmän taakse. Lisäksi kynästä tuleva kuva ei osunut foveaan, koska silmät olivat sopeutuneet tilanteeseen pimeydessä, eivätkä siten olleet kääntyneet sisäänpäin (konvergoineet). Tapahtui siis epätarkka näköhavainto.

Sauva- ja tappisolut saivat valoärsykkeen ja alkoivat syöttää sähköimpulsseja eteenpäin. Tässä tapauksessa eniten informaatiota lähettivät eteenpäin vihreälle ja punaiselle valolle herkät tappisolut, johtuen lyijykynän hieman oranssinkeltaisesta väristä. Sauvat syöttivät tietoa kohteen kirkkaudesta ja siinä olevista varjoista. Välittäjäsolukko syötti tietoa eteenpäin näköhermon aksoneille.

Tieto kulki näköhermoa myöten kiasmaan, jossa näköhavainnot hajaantuivat hermosäikeiden mukaisesti. Molemmista silmistä tuleva oikeanpuoleinen näkökenttä jatkoi vasemmalle, ja vasemmanpuoleinen näkökenttä oikealle. Matka jatkui polvitumakkeeseen, jossa hermosäikeet synapsoituivat erilaisiin kerroksiin. Tästä ne jatkoivat näköviuhkan hermosäikeitä myöten aivojen takaosaan, näköaivokuorelle. Näköaivokuorella nähty havaittiin.

Aivoissa on olemassa muistikuva vastaavasta esineestä, josta se nyt sai informaatiota. Kohde on pitkulainen, kulmikas, siinä on terävä, tumma kärki, väri on keltainen, kyljessä joitakin merkkejä...se on lyijykynä! Vastaava kuva löytyi muistista. Esiin siis kaivettiin vanha kuva lyijykynästä - tai itse asiassa monista erilaisista kynistä - ja muista hieman vastaavan tyyppisistä esineistä. Pikaisen seulonnan tuloksena löytyi vastaavuus, jonka seurauksena henkilö tunnisti esineen lyijykynäksi.

Tämän jälkeen aivot toteavat kuvan epätarkaksi. Lisäksi se näkyy kahtena. Aivot lähettävät käskyn silmälihaksille kääntyä sisäänpäin. Uuden katselinjan myötä kuva osuu fovealle. Aivot lähettävät lisäksi sädekehän lihaksille supistumiskäskyn, jolloin mykiön kaarevuus lisääntyy, ja kuva tarkentuu verkkokalvolle. Lisäksi lähetetään käsky värikalvon kurojalihakselle mustuaisen supistamiseksi. Kuva saa lisää terävyyttä. Verkkokalvo on ehtinyt sopeutua valaistukseen, eikä häikäistyminen estä kuvan tarkentumista.

Havainnot ja niiden takaisinsyöttö muistista jatkuu; kynässä havaitut merkit tulkitaan kirjaimiksi. Samassa muisti syöttää lähikuvan kynästä "KOH-I-NOOR HB". Sama merkkijono toistuu kynässä, joten se "luetaan" ja ymmärretään kynän merkiksi kertavilkaisulla. Samassa silmän pinta on ehtinyt kuivua hiukan ja välittää aivoille tiedon tilastaan. Aivot lähettävät välittömästi käskyn silmäluomille, jotka räpsähtävät ja kostuttavat silmän pinnan.

Näkeminen on siis ensisijaisesti silmän, mutta toisaalta aivojen työtä. Ajattelemme silmien tekevän paljon töitä lukiessa. Tosiasiassa kuitenkin sujuva lukeminen edellyttää aivoilta valtavaa työmäärää. Aivot etsivät yhtäläisyyksiä muistissa oleviin sanoihin.

Tavoitteena on nähdyn ymmärtäminen.

Aivoissa nähdyn tulkinta on monimutkainen prosessi. Näköaivokuorella on soluja vaakasuoralle, pystysuoralle, vinolle, ylhäältä alas liikkuvalle ja kaarevalle viivalle, kasvojen, sekä värien tunnistamiseen jne. Useimmassa nähdyssä esineessä on eri muotojen yhdistelmiä, joten valtava määrä aivokuoren soluja toimii samanaikaisesti tulkitessaan kuvaa.

Eräät lähteet ovat sitä mieltä, että havaintojen teko ei perustu niin suurelta osin näkemiseen kuin aikaisemmin on ajateltu, vaan suuri osa siitä on aivoista takaisin syötettyä tietoa. Katsoessaan ympärilleen ihminen havainnoi asioita. Näistä näköhavainnoista tietoisuuteen menee vain pieni osa. Muisti täydentää puuttuvia osia havainnoista.