• Asiantuntijapalvelut

  • Asiantuntijapalvelut

 
 

4.2.9 Värisokeus

Värisokeus merkitsee usemmin värien erottelun vaikeutta.

Värinäön puute on harvoin täydellinen. Yleensä kyseessä on värinäön heikkous, jolloin on vaikeaa erottaa punainen ja vihreä väri toisistaan (deuteranomalia). Värit sekoittuvat ja näkyvät vain harmaana. Yleensä tämä tapahtuu pienissä yksityiskohdissa; suurissa väripinnoissa värin näkeminen saattaa toimia hyvin.

Harvinaisempi värinäkemisen ongelma on sinisen ja keltaisen sekoittuminen (protanomalia). Näissä tapauksissa kyseessä ei siis ole varsinaisesti värisokeus, vaikka näin on totuttu sanomaan, vaan pikemminkin kyseessä on värinäön heikkous.

Täydelliseen värisokeuteen (akromatopsia) liittyy aina heikko näöntarkkuus. Akromatopsia onkin kokonaan oma tautinsa, eikä sillä ole sinänsä mitään tekemistä edellä mainittujen värinäön heikkouksien kanssa. Akromatopsia, kuten myös osittainen värisokeus tietyn värin kohdalla (protanopsia, deuteranopsia, tritanopsia), ovat melko harvinaisia.

Värien näkemiseen tarvitaan suhteellisen paljon valoa. Hyvin matalissa valotasoissa (esim. kuun valossa) tappisolut eivät kykene toimimaan eikä värien näkeminen ole mahdollista. Käytännössä siis keskeinen alue näkökentässä ei toimi hyvin alhaisissa valotasoissa. Kuitenkin liikkumisnäkö tällaisissa valotasoissa toimii melko hyvin hetken adaptoitumisen jälkeen.

Värinäön ongelmia tulee usein esiin mm. keskeisessä näkökentän puutoksessa. Myös näköhermon sairauksille on tyypillistä värinäön muuttuminen.

Värinäön tutkiminen on usein enemmänkin diagnostinen mittaus. Vaikka värinäössä todettaisiin olevan ongelmia, ei sitä voida käytännössä millään korjata. Värien näkemiseen ei voida siis ulkopuolisesti vaikuttaa.

Testitaulu: Värinäön testaus

Kuva 17. Värinäön testaukseen käytettyjä testikuvioita (Ishihara).

4.2 Toiminnallinen näkö